Uupumistarinoita ei tällä hetkellä näytä pääsevän pakoon mihinkään.
Mediassa kirjoitetaan uupujista päivittäin. Uupumisepidemiaan on nyt herätty isosti, ja traumaa käsitellään julkisesti jakamalla omaa tarinaa kaikille, jotka kuuntelevat.
Työpaikoilla puhutaan varhaisen välittämisen malleista ja kehotetaan huolehtimaan palautumisesta, jotta jaksaminen ei olisi koetuksella.
Pakenin aamulla alkavaa työviikkoa uimahallin mummojen luo - ja saunassa sain kuulla, keiden kaikkien tytär, naapuri tai pojanpoika on nyt juuri uupumissaikulla.
Tilastollisesti lähes jokainen meistä tuntee läheisesti jonkun, joka on uupunut (työssä). Ja moni meistä tunnistaa itsessään riskitekijät ajautua samaan kohtaloon.
Naapurin mummokin osasi saunan lauteilla toistella, että “työelämästä on nyt tullut semmosta, ettei ihminen sitä kestä”.
Mutta onko kyse tosiaan siitä, ettei meidän työelämässä ole enää järkeä?
Viime syksynä flunssasaikulla tartuin kotona ainoaan kirjaan, joka ei vaikuttanut liian raskaalta kannatella tai lukea.
Yllättäen kirjan ohut ulkomuoto oli hämäävä ja filosofi Senecan syvällinen pohdinta ‘Elämän lyhyydestä’ oli hieman liian hienostunutta flunssa-aivoilleni, mutta yksi ydinajatus jäi vahvasti mieleen:
Seneca oli jo 2000 vuotta sitten huolissaan siitä, että ihmisiä ajaa eteenpäin valtava suorituskeskeisyys, ei elämänilo.
Hän näki Antiikin Roomassa ympärillään esimerkkejä johtajista, kauppiaista, opettajista ja virkamiehistä, jotka suorittivat elämäänsä eteenpäin ja kadottivat menestymisen kiireessä elämästään merkityksen ja naurun. Siis uupuivat.
Jouduin itse kohtaamaan muutama vuosi sitten omat ajatukseni siitä, että “meidän ala nyt vaan on tällainen”, tai “tän kiirekauden jälkeen helpottaa” ja toteamaan, etteivät ne pitäneetkään paikkaaansa.
Jos vaihdoin alaa, roolia, työnantajaa ja työmuotoa, mutta paine menestyä, suorittaa ja kasata työpöydälle kroonisesti liikaa tehtävää seurasivat perässä, oliko kyse tosiaan rikkinäisestä työelämästä?
Vai voiko vikaa löytyä myös muualta, omista ajatuksistani ja toimintatavoistani?
Käänsin katseeni itseeni ja tajusin, miten puutteelliset keinot mulla oli työni johtamiseen ja pitkäjänteisen tasapainon rakentamiseen.
Ei näitä taitoja opeteta koulussa tai työharjoitteluissa. Jää ihan meidän omaksi tehtäväksemme ymmärtää ja oppia, mikä työ todella on tärkeintä, miten omaa työtä kannattaa johtaa ja milloin kalenteri on liian täysi.
Osa meistä on onnekkaita, ja pääsee nuorena osaavan johtajaan oppiin työn hallinnasta. Ja me muut… Noh, poimimme matkalta mukaan ne keinot, jotka voimme.
Jos uskoo, että vika on täysin työelämässä…Työelämän ja työpaikan rakenteiden muuttaminen on mahdollista, mutta hemmetin hidasta puuhaa.
Jos taas on avoin ajatukselle, että peilistäkin löytyy syytä: omia työskentelytapoja, toimintamalleja ja työviikkoja voi muuttaa jo viikoissa ja kuukausissa.
Kumman vaihtoehdon sä valitset?
***
Kun olet valmis tarkastelemaan omia toimintatapojasi, oon valmis auttamaan. Tsekkaa silloin sulle osuvimmat työn hallinnan valmennukset tai laita viestiä emma@emmamieskonen.fi ja jutellaan!